Tämä artikkeli on ote Kaarlo Jaakkolan kirjoittamasta Syöpäsairauksien ravitsemushoito tapausselostusten valossa -kirjasta
Biokemia lääketieteen perustaksi
Lääketieteen tulisi perustua erityisesti biokemiaan, jolla selvitetään tautitapahtumien syntysyitä. Biokemian tutkijat ovat jo 1800-luvun loppupuolella esittäneet vapaaradikaaliteorian, joka on elimistön hapetusstressitapahtumien keskeisin osa. Amerikkalainen lääkäritutkija professori Denham Harman esitti vuonna 1956 ensimmäisenä tieteellisesti perustellun ravitsemushoidon hapetusstressin etiologiseksi eli syyopin mukaiseksi hoidoksi. Hapetusstressi on käytännössä 1980-luvulta lähtien esitetty loogisesti tautien syntysyyksi.
Voidaan hyvin sanoa, että Suomessa lääketieteellisen tutkimuksen ja hoidon keskiössä on käytetty varsin rajoitetusti tätä syyopin mukaista lähestymistapaa eli antioksidatiivisesti vaikuttavia aineita, ravintolisiä ja muita farmakologisia aineita, jotka tehostavat muita lääketieteellisiä hoitoja.
Ravintolisiä käytettäessä lääkärin määräämä ravitsemushoito on käytännön kliinistä hoitotyötä. Sen olisi pitänyt kuulua suomalaisten yliopistojen lääkärikoulutuksen ytimeen jo kauan. Ravitsemushoito on korvattu vastaväittämällä, että monipuolinen ruoka riittää. Uskottavia tieteellisiä tutkimuksia monipuolisen ruoan riittävyydestä ei kuitenkaan ole esitetty. Siitä on lukemattomia eri käsityksiä. Suomalaisten ruokavaliot sekä niiden komponentit ja niiden yksilöllinen imeytyminen eivät ole juuri kenenkään tiedossa.
| Ruoastako riittävästi vitamiineja ja kivennäisaineita?
Kuten Helsingin yliopiston farmaseuttisen biologian professori Yvonne Holmin artikkelista ilmenee, ravitsemussuositusten ja niiden toteutumisen välillä on ilmeinen ristiriita: ”Terve aikuinen ei monivitamiinia tarvitse. Vitamiinit ja kivennäis- ja hivenaineet suositellaan saatavaksi ruoasta. Lisäravinteille ei ole tarvetta, jos syö terveellisesti, siis monipuolisesti kasviksia, hedelmiä, marjoja, täysjyväviljaa, kalaa, maitotuotteita tai niiden korvikkeita ja kasvisöljyjä. Ruoasta ei saa liikaa vitamiineja.” Seuraava lause kuitenkin tuo esille karun todellisuuden: ”Noin viidennes suomalaisista syö ravitsemussuositusten mukaisesti.” (Yvonne Holm: Varmuudeksi monivitamiini? Hyvä terveys 4/2018) |
Professori Gunnar Akner totesi Ruotsissa Sosiaalihallituksen julkaisussa vuonna 2006, että ravitsemushoito muuttuu perusteellisesti sairauksien yhteydessä. Tällöin tulevat kysymykseen rikastettu ruoka, ravintolisät, enteraalinen (ruoansulatuskanavaan annettava) ja parenteraalinen (laskimoon annettava) ravitsemus.
Suomalainen auktoriteetti arkkiatri Risto Pelkonen totesi Lääkärisanomissa huhtikuussa 2003: ”Hoitotapojen vaikuttavuudesta, hyödyistä ja haitoista on laadittu kansainvälisiä tietokantoja ja kansallisia hoitosuosituksia. Ne eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä, sillä potilaat eivät ole missään suhteessa keskiarvoisia, vaan ainutlaatuisia yksilöitä ainutkertaisessa elämäntilanteessa ja siten hyvin erilaisia kuin kliinisen tutkimukseen osallistuneet tutkimushenkilötkin. Lääkitystaito ei ole aritmetiikkaa eikä juridiikkaa, vaan erilaisten vaihtoehtojen punnitsemista usein epävarmoin perustein”.
Samassa haastatteluartikkelissa tutkimusjohtaja Olli-Pekka Ryynänen toteaa: ”Valitettavasti tiede pystyy usein antamaan rajoitetun kuvan todellisuudesta. Tieteen menetelmät kuten satunnaistetut tutkimukset kuvaavat hoidon vaikutuksia ihanneolosuhteissa, mikä on eri asia kuin hoidon vaikutus käytännössä tai yksilöiden kohdalla. − − Päätöksenteko ei tule uusillakaan lähestymistavoilla muuttumaan tieteellisen automatisoiduksi. Lääketieteen rinnalla kulkee lääkintätaito, joka on potilaan kuuntelemista, ymmärtämistä, tukemista ja lohduttamista. Olemme kaikki joskus niiden tarpeessa.” (Lääkärisanomat, huhtikuu 2003)