Pakurin maailmanlaajuinen käyttöhistoria keskittyy ehdottomasti kaikkein vahvimmin Venäjälle. Siperian vuoristokansojen tiedetään käyttäneen pakuria mm. teenä, polttaneen sitä piipussa sekä hyödyntäneen rohdosta haavojen ulkoiseen hoitoon.
Länsi-Siperian Khanty-heimon keskuudessa pakurin tiedetään olleen vahvassa roolissa heidän jokapäiväisessä elämässään. Pakuria käytettiin teen lisäksi elimistön sisäiseen puhdistamiseen, sydän- ja maksasairauksiin sekä poltettuna ylihengitysteiden vaivojen hoitamiseen ja ennaltaehkäisyyn. Toinen tunnettu käyttötapa oli tuhkaksi poltetusta pakurista valmistettu ”saippuavesi”, jota naiset käyttivät rituaalimaisesti kuukautisten jälkeiseen peseytymiseen. Välillä pesurituaali suoritettiin myös vastasyntyneille vauvoille.
Kaakkois-Venäjällä sijaitsevan Kamchatkan alueella vierailleet tutkijat tekivät mielenkiintoisia havaintoja huomatessaan, ettei heimon jäsenillä esiintynyt käytännössä lainkaan vatsasyöpiä. Tutkijat uskoivat pienestä pitäen nautitun pakuriteen olevan asiaan merkittävästi vaikuttava muuttuja. Pakurista valmistettuja uutteita on käytetty alueella perinteisesti etenkin kivun- ja tulehdusten lievittämiseen. Tällä hetkellä suurin osa kaupallisiin tarkoituksiin päätyvästä villistä pakurista kerätään Venäjällä Primorsky Kraisin -alueelta.
Tsaari Vladimir Monomachin on raportoitu parantaneen itseltään huulisyövän pakurin avulla jo 1200-luvulla. Pakuriteellä on hoidettu mm. syöpää, tuberkuloosia, diabetesta ja vatsakatarria sekä vatsa- ja pohjukaissuolistohaavoja aina 1600-luvulta lähtien, ilman havaittuja haitallisia sivuvaikutuksia. Myöhemmin pakurista valmistettuja uutteita on käytetty erityisesti leikkaamiskelvottomaan rintasyöpään, huulisyöpään, ihosyöpään, sylkirauhassyöpää, keuhkosyöpään, vatsasyöpään, rektaalisyöpään ja Hodgkinin tautiin. Pakurin on havaittu vähentävän pahoista kasvaimista (gradus 3–4) kärsivien potilaiden kipuja ja parantavan yleistä vireystilaa. Pakuria on historiassa käytetty paljon tukihoitona muiden syövän hoitomenetelmien rinnalla ja pitkäaikaisen pakurin käytön on havaittu nopeuttavan potilaiden kuntoutumisaikaa.
Valtioneuvos ja lääkäri E. Frobenin kirjoitti venäläiseen lääkärilehteen vuonna 1858 artikkelin, jossa hän kertoi Aunuksen kuvernementissa kansan käyttävän pakuria syövän ja monien muiden sairauksien lääkitykseen. Hän kertoi myös tapauksesta, jossa syöpäpotilaan oli havaittu parantuneen pakurin käytön avulla 12 vuotta sitten ja lääkärien jälkitarkastuksissa potilas oli todettu aina täysin terveeksi.
Vuosina 1857–1858 Moskovassa toiminut tohtori F. I. Inozemtsev raportoi menestyksekkäästi hoidetun kasvaimen pakurista valmistetun kuumavesiuutteen säännöllisen nauttimisen seurauksena.
Vuonna 1862 Pietarissa toiminut lääkäri A. Furht raportoi potilaan alahuulesta sylkirauhaseen etäpesäkkeitä levittäneen syövän hoidosta. Potilas käytti vahvaa pakuriuutetta kolmesti päivässä useiden kuukausien ajan, kunnes kasvaimet hävisivät täysin.
Vuonna 1889 tohtori I. I. Lapin raportoi kaksi tapausta, jossa pahalaatuinen kohdunkaulansyöpä saatiin parannettua voimakkaiden pakuriuutteiden käytön seurauksena.
Vuonna 1896 Pyatigorskin alueella potilaitaan hoitanut tohtori S. A. Smirnov raportoi pakurista valmistetun dekoktan tehokkaat vaikutukset useita leikkauskelvottomia kasvaimia vastaan. Hän myös huomasi pakurin kyvyn tasapainottaa ruoansulatuselimistön toimintaa.
Venäläisen, kirjallisuuden nobelistin, Aleksandr Solzhenitsynin kirjoittama Cancer Ward (suom. Syöpäosasto) popularisoi vahvasti pakurin käytön länsimaissa 60-luvulla. Etenkin seuraavaa kirjan kappaletta lainataan laajasti pakuria käsittelevissä julkaisuissa, internet-sivustoilla ja pakurituotteiden markkinoinnissa.
”He could not imagine any greater joy than to go away into the woods for months on end, to break off this chaga, crumble it, boil it up on a campfire, drink it and get well like an animal. To walk through the forest for months, to know no other care than to get better! Just as a dog goes to search for some mysterious grass that will save him…”
Teos on osittain Solzhenitsynin omaelämänkerta ja tarina kirjailijan omasta kamppailusta syöpää vastaan. Kirjan päähenkilö, Oleg Kostoglotov peilaa todennäköisesti Solzhenitsynin ajatuksia ja Solzhenitsynin raportoidaan parantaneen oman syöpänsä pakuria (ja todennäköisesti myös sädehoitoja) hyödyntäen.
Tieteelliset pakuritutkimukset alkoivat Venäjällä vuonna 1949 Neuvostoliiton kasvitieteellisessä akatemiassa, yhdessä Leningradin ensimmäisen lääketieteellisen yliopiston kanssa. Pakurilla suoritettujen kliinisten tutkimusten valossa pakuriuutteita suositeltiin virallisina lääkkeinä vatsan ja pohjukaissuolen haavaumien, kroonisen kastriitin sekä vatsan ja ohutsuolen polypoosin hoitoon. Lisäksi pakuria suositeltiin yleiskuntoa vahvistavana rohdoksena ja lääkkeenä leikkauskelvottomien syöpätyyppien hoitoon.
Vanhassa Venäläisessä kasvikirjassa nimeltä Russian Atlas Of Medicine, pakurin käyttöä suositellaan teenä, uutteena tai nastoikana eli tinktuurana. Vuonna 1963 Venäjällä julkaistussa lääkinnällisessä hoitosuosituksessa pakuri luokiteltiin suositelluksi hoitomuodoksi mm. leikkauskelvottomien syöpien tukihoitoon. Venäjänkielessä pakurikäävästä (tschaga) on käytetty myös nimeä берёзовый гриб (berjozovyj grib) eli ”koivusieni”.
Pakuri on Venäjällä edelleen yleinen rohdos psoriasiksen, suonikohjujen ja atooppisen ihottuman hoitoon. Voiteita ja salvoja on käytetty hoitamaan myös haavoja, naarmuja, ihon kutinaa ja nivelvaivoja.
Venäjän Kasvitieteellinen Akatemia kehitti vuonna 1955 Befungin -nimisen pakuriuutteen, joka sisältää pakurin lisäksi yleensä kobolttikloridia. Uute hyväksyttiin samana vuonna virallisena syöpälääkkeenä Moskovan Lääketieteellisen Akatemian toimesta.
Kiinnostaisiko sinua lukea lisää aiheesta?
Tilaa Jaakko Halmetojan kirjoittama Pakurikääpä – opas lääkinnällisten sienten maailmaan -15% edullisemmin tänään koodilla ”pakuri”!
Lisää koodi ”pakuri” ostoskorissa kohtaan ”Kupongin koodi” ja paina ”Käytä kuponki” -nappia niin alennus aktivoituu.
© Mividata Oy ja Jaakko Halmetoja