Tämä artikkeli on ote Jaakko Halmetojan kirjoittamasta Pakurikääpä – opas lääkinnällisten sienten maailmaan kirjasta.
Pakurikääpä on metsänhoidollisesta näkökulmasta vahingollinen, hyvin yleinen ja agressiivinen patogeeni, jota esiintyy laajasti koko Suomessa. Käävän rihmasto pystyy tunkeutumaan koivun mantopuuhun ja kilpailemaan voitokkaasti puussa elävien saprotrofien kanssa. Pakurikääpä ei tarvitse muita organsimeja lahotusprosessin käynnistämisessä.
Tuhokohteet
Pakurikääpä on monissa varttuneissa lehtipuissa elävä lahottajasieni. Suomessa pakurikääpää esiintyy yleisimmin hies- ja rauduskoivulla. Vain 25 % kaikista käävistä voi asuttaa eläviä puita, mutta pakurikääpä pystyy murtamaan elävän mantopuun histologiset ja kemialliset suojausmekanismit. Pakurikääpä pystyy myös tappamaan jälsisolukkoa aiheuttaen koroja jo muodostuneen pakurikasvaimen ympärille. Kasvinsuojelumentelmiä pakurikääpää vastaan ei tunneta.
Tartunta
Pakurinkäävän tartunta tapahtuu erilaisiin vioittumiin puiden rungoilla. Pakureita tavataan usein esimerkiksi metsäkoneiden tai pakkasen aiheuttamissa halkeamissa. Käävän itiöiden levintää tapahtuu nähtävästi vain syksyllä. Sienen tartunnasta voi kestää 7–12 vuotta ennen kuin itiöemät alkavat kehittyä.
Tuhon eteneminen
Tartunnan jälkeen sieni pystyy kasvamaan elävään pintapuuhun ja lahottamaan sitä. Pakurikääpä on hidas lahottaja verrattuna esimerkiksi vyökääpiin (Trametes -suku). Laho etenee hitaasti puussa ja värjää lahon kohdan sinipunaiseksi. Tieteellisiä tutkimuksia puusta poistetun pakurin vaikutuksesta isäntäpuun lahoamisnopeuteen ei ole toteutettu.
Puut koostuvat pääasiassa kahdentyyppisistä yhdisteistä, selluloosasta (valkoinen osa) ja lingiineistä (ruskea osa), joka muodostaa toisen kalvon pääasiallisen selluloosakalvon sisälle. Puun kuivapainosta lingiinejä on tyypillisesti 25–33 %. Valkoisen lahoittamisen kautta toimivat sienet hajoittavat puun ruskean osan (lingiinit) ja jättävät valkoisen osan (selluloosa) jälkeensä. Pakurikääpä siis ”syö” puun ruskeita lingiinejä, jättäen isäntäpuun pääasiallisen rakenteen rauhaan. Käävän sienirihmasto elää puissa useita vuosia, ja valkolahottaja voi edetä elävässä puussa kymmenestä vuodesta jopa yli 80:een vuoteen.
Pakurikääpä lahottaa ensin vuosikymmeniä elävän puun sydänpuuta, kunnes puu on lopulta kauttaaltaan laho. Puun kuoltua sieni tuottaa isäntäpuun kuoren alle itiöemän ja itiöt vapautuvat, kun itiöemän reunapalteet halkaisevat puun kuoren. Itiöemä kehittyy vain kerran kuhunkin puuhun, joten pakurikäävän itiöemiä näkee erittäin harvoin. Itiöemä myös vanhenee nopeasti ja murenee pois. Pakurikäävän lahottama puu ei onttoudu ja lahoalue yltää vain muutaman metrin verran isäntäpuussa esiintyvän ylimmän pakurin yläpuolelle. Laho tulee pintaan pakurikasvannaisten kohdissa; muualla pintapuu on tervettä, vaaleaa ja kovaa. Puun katkeamisvaara on suurin silloin, kun mustia kasvannaisia on samalla korkeudella rungon eri puolilla. Pakureiden koko kertoo paljon lahon laajuudesta.
Pakurikääpä voi esiintyä isäntäpuussa sen kaatumisen jälkeen jopa 6 vuotta. Pakurikasvannaisten ravinteellinen ja lääkinnällinen arvo tippuu kuitenkin nopeasti isäntäpuun kuoltua.
Merkitys
Vaikka pakurikääpää esiintyy Suomessa runsaasti, ovat esiintymät harventuneet viimeisen sadan vuoden aikana merkittävästi. Nykyisen metsänhoidon seurauksena vanhaa koivikkoa esiintyy metsissämme selvästi vähemmän kuin aiemmin. Elinvoimaisesta metsäluonnosta kertovan kääpälajiston olemassaolo edellyttäisi maassamme myös paljon nykyistä enemmän vanhoja kuusi-, mänty- ja haapavaltaisia metsiä. Hiljaa lahoavan puun kuolema on arvokas, ja juuri siinä piilee monimuotoisen elämän edellytys ja ylläpitävä voima.
Kiinnostaisiko sinua lukea lisää aiheesta?
Tilaa Jaakko Halmetojan kirjoittama Pakurikääpä – opas lääkinnällisten sienten maailmaan täysin ilman postikuluja tänään koodilla ”pakuri”!
Lisää koodi ”pakuri” ostoskorissa kohtaan ”Kupongin koodi” ja paina ”Käytä kuponki” -nappia niin postikulut poistuvat.
© Mividata Oy ja Jaakko Halmetoja