Tämä artikkeli on ote Jaakko Halmetojan kirjoittamasta Pakurikääpä – opas lääkinnällisten sienten maailmaan kirjasta.
Metsiköiden reunat, puistokoivut ja hakamaiden koivut saavat yleensä runsaasti valoa, mikä johtaa paksumpien oksien kasvuun ja toisaalta oksien herkempään katkeiluun. Katkenneiden alaoksien arpeumat ovat otollinen kohde pakurikäävän itiöiden tartunnalle, jonka seurauksena pakurikasvannaisia tavataan usein etenkin puiden kylkien itä- tai länsipuolilla. Valoisilla paikoilla esiintyy yleisesti myös enemmän pakkashalkeamia, jotka altistavat puita herkemmin pakurikääpäinfektioille. Pakkashalkeamat syntyvät, kun puun rungon kerrokset kutistuvat pakkasella eri tahtiin.
Parhaat pakuriapajat löytyvät yleensä vanhoista ja rehevistä lehtimetsistä. Hyvin hoidetusta ja nuoresta koivikosta pakureita saa metsästää usein tyhjän korin kanssa tuntitolkulla. On arvioitu, että luonnonmetsän muuttaminen talousmetsäksi hävittää 80 % kääpälajeista ja että talousmetsissä esiintyy vain noin viidennes luonnonmetsän lajimäärästä. Kosteikot, järvien rannat ja soiden reunamat ovat tyypillisiä ympäristöjä laajoille pakuriesiintymille. Korkealle noussut pohjavesi ja ilman suuri kosteusprosentti ovat myös merkkejä pakurikäävän esiintymiselle otollisesta ympäristöstä. Lähtökohtaisesti on hyvä pyrkiä löytämään alue, jossa puut eivät näytä ”liian terveiltä”. Pakureita esiintyy hieskoivuilla rauduskoivuja yleisemmin.
Eri alueilta kerättyjen pakureiden sisältämien yhdisteiden pitoisuuksia on vertailtu vähän, eikä aiheesta ole julkaistu laajempia katsauksia. Suomessa kasvavan pakurin ominaispainossa on noin 10–15 % ero Etälä- ja Pohjois-Suomesta kerätyn pakurin välillä. Pohjoisessa kasvava pakuri on ominaspainoltaan painavampaa, mikä johtuu pääasiassa pakurin sisäosan korkkimaisen ”lahon” pienemmästä määrästä. Myös muissa maissa (ainakin Venäjä ja Kanada) pohjoisemmilla leveyspiireillä kasvavat pakurit sisältävät haastattelemieni kerääjien havaintojen valossa enemmän kahvinruskeaa sisäosaa ja pakurit ovat koostumukseltaan eteläisemmiltä alueilta kerättyjä tiiviimpiä. Tämä voi johtua pohjoisen pakurikasvannaisten erilaisesta kasvuvauhdista tai esimerkiksi kovempien pakkasten aiheuttamista stressitekijöistä, joita vastaan kasvannainen tuottaa enemmän tiettyjä yhdisteitä. Venäjällä on perinteisesti uskottu kaikkein laadukkaimman ja tehokkaimman pakurin kasvavan yli 40 asteen pakkasilla.
Maaperän sisältämien ravinteiden määrä, maaperän pH, isäntäpuun kunto ja mahdolliset laskeuma-alueet ovat vasta pieni lista muuttujista, jotka vaikuttavat pakurin sisältämien yhdisteiden määrään ja kasvannaisen laadullisiin ominaisuuksiin. Käsiini saamien, suhteellisen suppeiden analyysien valossa näyttäisi siltä, että Kanadasta kerätyissä pakureissa on korkein pitoisuus ainakin kivennäis- ja hivenaineita. Venäläisistä pakuriuutteista taas on analysoitu korkeimmat antioksidanttisuutta indikoivat arvot. Lisätutkimuksia ja laajempia analyysejä kuitenkin tarvitaan rutkasti enemmän, ennen selkeämpien johtopäätösten tekemistä.
Vaikka koivulla kasvavat pakurit ovat selkeästi yleisimpiä, tutkituimpia ja eniten käytetyjä pakureita, voi eri isäntäpuissa kasvavilla pakurikasvannaisilla olla myös erityisiä ominaisuuksia. Siperiassa arvokkaimmat pakurit on perinteisesti kerätty ainoastaan sokerikoivujen (Betula lenta) kyljiltä. Eri isäntäpuiden vaikutuksista pakurin sisältämien yhdisteiden profiiliin ei ole tutkittu, mutta omien kokemusteni valossa esimerkiksi lepän ja pihlajan kyljiltä kerätyt pakurit ovat maultaan selkeästi koivunpakuria makeampia (teeksi keitettynä). Varmaa on, etteivät harvinaisemmilta isäntäpuilta kerätyt pakurit sisällä betuliinia, betuliinihappoa tai muita koivun tuohesta pakuriin tiivistyviä tehoaineita. Olisi toisaalta erittäin mielenkiintoista nähdä pakurin kemiallisen koostumuksen vertailutaulukko eri isäntäpuista kerätyistä käävistä.
Venäläinen Leo Libman kertoo pakurin keräämisen perinteistä seuraavaa: ”Lääkintään käytämme nimenomaan elävän koivun rungolla kasvavaa pakuria. Lääkkeisiin käytetään vain koivussa kasvavaa pakuria, joista vain vähintään 1,5 metrin korkeudessa kasvavat pakurit kelpuutetaan.” Myös eri korkeuksilta kerättyjen pakureiden sisältämien yhdisteiden määrää olisi kansanlääkinnässä huomattujen erojen valossa mielenkiintoista tutkia tarkemmin. Kaikkien kasvien ravinteellinen profiili vaihtelee kasvin eri osista mitattuna ja puiden suuren koon vuoksi on ainakin teoriassa mahdollista, että koivun rungon korkeammissa osissa esiintyisi enemmän aktiivisia yhdisteitä. Tätä kautta latvaa lähempänä elävät pakurit tiivistäisivät itseensä matalalla kasvavia pakureita enemmän vaikuttavia ainesosia ja olisivat sitä kautta efektiivisempiä lääkinnällisiin käyttötarkoituksiin. Aihetta ei ole toistaiseksi tutkittu lainkaan.
Kiinnostaisiko sinua lukea lisää aiheesta?
Tilaa Jaakko Halmetojan kirjoittama Pakurikääpä – opas lääkinnällisten sienten maailmaan täysin ilman postikuluja tänään koodilla ”pakuri”!
Lisää koodi ”pakuri” ostoskorissa kohtaan ”Kupongin koodi” ja paina ”Käytä kuponki” -nappia niin postikulut poistuvat
© Mividata Oy ja Jaakko Halmetoja