Pakurista on viime vuosina hioutunut varsinkin terveystietoisten ihmisten korvissa varsin tavallinen termi. Lapissa käynnissä oleva, kotimainen pakurikäävän viljelyprojekti on saanut kuluneen vuoden aikana myös palstatilaa valtamedian uutisoinnissa ja Itä-Suomen Yliopisto tutkii aihetta myös terveysvaikutusten näkökulmasta. Allekirjoittanut on enemmän kuin tyytyväinen metsiemme kultakimpaleen henkiinherättelyyn.
Tässä artikkelissa tahdon kirkastaa kaksi ajatusta. Ensinnäkin – pakuri ja pakurikääpä ovat kaksi eri asiaa. Pakurikääpä tarkoittaa tämän lehtipuita lahoittavan sienen itiöemää. Itiöemällä taas tarkoitetaan yleensä sienen maanpäällistä osaa. Esimerkiksi kantarellin, herkkutatin tai suppilovahveron maanpäällinen osa, jota hyödynnämme ruoaksi, on sienen itiöemä. Tämän rakenteen avulla sieni kehittää ja levittää itiönsä. Pakurikääpä taasen on hämäävä nimi kuvaamaan tämän sienen itiöemää, koska kääpä luo sanana niin vahvan assosiaation puun kyljellä näkyvästä möhkäreestä. Tässä tapauksessa puun pinnalla näkyvä musta möhkyrä ei kuitenkaan ole varsinainen pakurikääpä, vaan pakurikääpäsienen aiheuttama kasvannainen eli pakuri. Itse sienen itiöemä sijaitsee isäntäpuun, yleensä koivun kuoren alla. Tämä osa on varsinainen pakurikääpä.
Toinen asia on pakurin historia. Pakurin käyttöhistorian tiedetään ulottuvan Venäjällä aina 1600-luvulle saakka. Sotavuosina pakuritee tunnettiin Suomessa yleisesti Tikka teenä tai pakkulateenä, jota käytettiin sikurinjuuren (Cichorium intybus) ja voikukanjuuren (Taraxacum officinale) tavoin kahvin korvikkeena. Vatsa-suolikanavan tulehdustilojen rauhoittaminen on mielestäni pakurin keskeisin vaikutus, joka kertaantuu historian valossa ympäri maailmaa. Tätä tukee myös sotavuosien teepakkauksessa lukenut teksti: ”Tikka tee on sieniaineksista valmistettu tuote, josta saadaan miellyttävän makuinen myrkytön juoma, jolla on ruuansulatuselimiin rauhoittava vaikutus.”
Venäläisen, kirjallisuuden nobelistin, Aleksandr Solzhenitsynin kirjoittama Cancer Ward (suom. Syöpäosasto) popularisoi vahvasti pakurin käyttöä länsimaissa 60–luvulla. Aiheesta on kuitenkin kirjoitettu merkittävä määrä havaintoja jo paljon ennen tätä. Viime vuosina olen käyttänyt paljon aikaa metsästääkseni venäläisistä antikvariaateista vanhoja, pakuria käsitteleviä kirjoja (“pakuriterapiasta” on kirjoitettu kokonaisia kirjoja mm. 50-luvulla). Muutamia kertoja olen ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja olen saanut käsiini alkuperäisiä, yli puoli vuosisataa vanhoja teoksia. Sittemmin olen käännätyttänyt näiden kirjojen sisältöä suomeksi. Alla muutamia poimintoja kirjojen historiallisesta annista.
Vuosina 1857–1858 venäläinen lääkäri F. I. Inozemtsev tutki Moskovan lääketieteellisessä instituutissa pakurin käyttöä potilaillaan ja huomasi vaikutuksia yleisen vireytilan kohentymisessa.
Vuonna 1862 Pietarissa asuva lääkäri A. Furht kertoi tapauksesta, jossa potilas oli täysin parantunut huulisyövästä pakurin käytön seurauksena. Potilaan syöpä oli edennyt jo sylkirauhaseen asti ja häntä hoidettiin vahvalla pakuriliuoksella sekä sisäisesti että ulkoisesti kolme kertaa päivässä – useamman kuukauden ajan.
Muutama vuosi myöhemmin, vuonna 1864 Jurjevskin yliopiston professori G. Dragendorf käytännössä lamaannutti pakuriin kohdistuneen kiinnostuksen vuosikymmeniksi. Dragendorf oli saksalainen farmasian professori, joka ei löytänyt sen aikaisilla menetelmillä pakurista mitään mielenkiintoisia yhdisteitä, kuten alkaloideja tai glykosidejä ja teki sen pohjalta johtopäätöksen, ettei pakuri sisällä minkäänlaista terapeuttista potentiaalia.
1896 Pjatigorskissa lääkäri S. A. Smirnov kirjoitti artikkelin pakuritutkimuksistaan. Smirnov uskalsi tarkastella Dragendorffin havaintoja puhtaalta pöydältä. Hänen mukaansa pakuri toimi etenkin tehokkaana kivunlievittäjänä leikkauskelvottomista syövistä kärsivillä potilailla. Smirnov kirjoitti runsaasti pakurista sekä kasvainsairauksien hoidosta ja korosti, että on ennenaikaista tehdä johtopäätöksiä pakurin hyödyllisyydestä, sillä edellisissä tutkimuksissa ei kerrottu tarkemmin minkälaista pakuriuutosta niissä oli käytetty. Vasta yli 50-vuotta myöhemmin Venäjän kasvitieteellinen instituutti ja Leningradin lääketieteellinen instituutti päättivät aloittaa uusien pakuritutkimusten sarjan.
Ensimmäiset kokeet suoritettiin rotilla. Kokeet aloitettiin 5–25 päivän kuluttua, kun syöpäkasvaimet olivat selkeästi esillä ja tunnusteltavissa. 44 rotasta pakurihoitoa saaneista yksilöistä 31:llä kasvaimet katosivat täysin. Myöhemmin P. K. Bulatov ja J. Martynova keräsivät kliinisessä työssään tuloksia pakurihoidosta 330 syöpäpotilaalla. Yleisimmät syöpätyypit olivat mahalaukku-, keuhko-, ruokatorvi- ja rintasyöpä. Verratessa näitä potilaita ja potilaita, jotka saivat hoitoa vain oireisiin – pysyen ilman pakurihoitoa – huomattiin, että ensimmäisten potilaiden sairauden eteneminen hidastui sekä yleinen vointi oli parempi kuin niillä, jotka eivät saaneet pakurivalmisteita ollenkaan. Suurin osa potilaista huomasi kipujen vähentymisen ja jopa poistumisen kokonaan. Potilaiden ruokahalu palasi, unen laatu parani, suoliston toiminta normalisoitui ja osa potilaista kykeni palaamaan takaisin töihin. Pakurista valmistettu uute päätyi lopulta apteekkien hyllyille. Aluksi valmisteen nimi oli Bin1 (ven. Бин1) ja myöhemmin Befungin (ven. Бефунгин), jonka nimissä tuotetta myydään vielä tänäkin päivänä mm. Venäjällä ja Puolassa.
Lisätietoa pakurin historiasta, eri käyttötavoista ja aiheen tiimoilla tehdystä tutkimuksesta löydät yli 270 sivun verran kirjastani, Pakurikääpä – opas lääkinnällisten sienten maailmaan (Mividata, 2014).
– Jaakko Halmetoja, ravintoasiantuntija